Moi!

Pelot... ne on kauheita ja saattaa iskeä keskellä päivää, kun ei ole jotain ajatuksia täyttävää muuta tekemistä. Kaikki kropan jutut ottaa niin äärimmäiseen syyniin, että se on joskus tietyllä tavalla kaikenvaltaavaa.. miten sen sanoo paremmin. Ja tämän asian kanssa on yksin. Tulee aina sekin mieleen, että onko oikeutettu tuntemaan näitä tunteita, kun selvisi niin vähällä. Sekin on taas asia joka on suhteellinen. Mä henk.koht oon kaikesta päätellen päässyt henkisestikin helpolla, toisaalta, kirjoitan täällä tuntemattomalle aiheesta. Taustalla soi muuten Mariah Carey, yksi mun suosikeista.

Valintakysymyksiä, pitkälti kyllä, mutta toisaalta ei. Synnyin maailmaan, joka ei sopinutkaan mulle ja mut siirrettiin seuraavalle ja sitä seuraavalle ja sitä seuraavalle, mihin sillä hetkellä sovin. Elämäkö ei siis ollut mua varten? Taisi olla kuitenkin :). Sain ihanat adptiovanhemmat, joten ei hätää.

Lapsuus meni onnellisesti, eipä siinä, mutta kun ns. aivot kasvoi päähän, ymmärrys laajeni tähän kaikkeen, niin ei se ollutkaan niin helppo nakki. Kaikki käsiteltiin sen perimmäisen kautta, mitään muuta diagnoosia ne asiantuntijat ei saaneet aikaan kuin posttraumaattinen stressihäiriö, paniikkihäiriöt ja siihen liittyvä ahdistuneisuus noin yleisesti.

Kävin ensin yksityisellä lääkärillä. Ei osannut sanoa mitään ja siltä kysyin näyttääkö se pahalta. Sanoi, että eeeei nyt, mutta hän laittaa kiireellisenä lähetteen naapuriin, terveyskeskukseen erikoishammaslääkärille. No tietysti se kiireellinen soitti pientä kelloa. Kysyin tältä yksityiseltä sitäkin, pahinta peikkoo, syöpää. Sanoi, että ei nyt sinänsä tarvi huolestua. Ok... näinköhän se menee, kuin elokuvissa.. All in all, se jokin aavistus oli jo mielessä. Terkkarin erik.hammaslääkäri laittoi jälleen kiireellisenä lähetteen keskussairaalaan suulääkärille. Kuvia otettiin, olin vähintää kuin joku Voguen malli, kita auki ja suu täynnä välineitä, urani huippukohtia.. :). Eipä tuo tiennyt sen enempää, joten biopsia. Siinä meni aikaa, kuukauden verran odottaessa kutsua. Tähän käyntiin yksityisellä, eli kun pyörä alkoi pyörimään, siihen meni n. 2kk aikaa. Koko sen ajan se saasta teki tuhoaan. Olihan kivulias sekin koepalan otto. Mutta saivat ilman häkitystä.. (miksei voi antaa kipulääkettä tms. tarpeeksi).

 

Maanantai se päivä oli. Aamuaikoja, ennen puoltapäivää, kun menin kuulemaan tuloksia. Ehdin astua sisälle huoneeseen ja pyysivät siihen hammaslääkärituoliin, kun tuli tää varmaan niin monelle tuttu "valitettavasti huonoja uutisia". Tiesihän sen, mitä se tarkottaa. Se on syöpä, pahanlaatuinen kasvain. Ensimmäinen ajatus ja kysymys, että kuolenko mä?. Lääkäri totes, että et, ollaan ajoissa liikkeellä, älä vielä heitä kirvestä nurkkaan. Halusin pois ja helvetin nopeesti. Pakokauhu on aika lievä ilmaus näin muutenkin vastaavista kärsivälle. Se on vaan elämän huonoa huumoria, että se lekurituoli jäi jumiin, hoitaja pumppaa toisella puolella ja lekuri toisella puolella päivittelee, että mikäs siinä nyt. Yhtä pieneks en oo itseäni tuntenu koskaan. Autoon parkkikselle ja ekana soitin äidilleni. Sen jälkeen en itkenytkään ennen kuin tuli ne toiset pysäyttävät tiedot ekan operaation tuloksista patologilta. Silloin sai leikkaava lääkäri kaiken sen riemun. Yks ihmisraunio, joka tulee hymyillen ja lähtee mustat lasit päässä. Auts. Oli vielä pahempi kuin eka kerta.

 

M